Lueskelin just vanhoja tekstejä... Enkä sinänsä ihmettele, että on tuntunu tosi vaikealta olla. Nyt kuitenkin, pikkuhiljaa, alkaa tuntua siltä, että elämä voittaa, ja mä jatkan sitä oikean ihmisen kanssa.
Ollaan ihan muutamassa viikossa Jannen kanssa saatu puhuttua niin paljon, ja selvitettyä asioita... Ja kaikki on niin paljon paremmin. Jotenkin se ihana mies, johon mä rakastuin, se hassu ja sosiaalinen, silti omista mielipiteistään tiukasti kiinni pitävä... Se on tulossa takaisin. Mulla on ollu niin ikävä sitä. Ja nyt mä nään sen taas ja oon ihan täydellisen onnellinen. Vieläkin pelottaa, että juoksen suoraan päin seinää, että elättelen liikaa toiveita. Mutten kuitenkaan odota että se muuttuis, sitä vaan, että se muistais taas että millanen se oli ennen. Sitä se tahtoo kuulemma itsekin, olla taas se ihminen mikä se oli.
Mä rakastan sitä miestä, tahdoin tai en, ja se rakastaa mua... Ja me selvitään tästä, ja saadaan takas kaikki se kaunis mitä ennen oli. Joko mä tiedän sen tai mä toivon sitä. Onko sillä mitään merkitystä kumpaa tää on? Mä oon valmis yrittämään paljon vahvempana kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti